Kirjoittajat: Tracy Epton (Manchesterin yliopisto, Iso-Britannia), Lisa Marie Warner (MSB Medical School Berliini, Saksa) ja Aleksandra Lazic (itsenäinen tutkija, Belgrad, Serbia)
Riskiryhmään kuuluvien potilaiden hoitaminen koronatilanteessa voi tuntua siltä kuin kävisi useita keskusteluja samanaikaisesti. Ammattilaisina meidän on tietysti jaettava lääketieteellistä tietoa, mutta vastaanotolle saapuu myös kaikki se, mitä potilas tuo mukanaan: kulttuurin muovaamat uskomukset, aiemmat kokemukset terveydenhuollosta, leimautumisen pelko, sosiaalisen median ristiriitaiset viestit ja arjen paineet. Käyttäytymistiede voi auttaa meitä selvittämään näitä solmuja ja tekemään koko hoitoprosessista sujuvamman, myötätuntoisemman ja tehokkaamman.
Yksi haasteista alkaa heti diagnoosihetkellä. Monet lääkärit ja hoitajat kantavat huolta arkaluonteisen tiedon kertomisesta – varsinkin jos aika on kortilla tai potilaan reaktio mietityttää. Samaan aikaan potilailla saattaa olla väärää tietoa (”testit eivät ole luotettavia”, ”ei korona ole enää vakavaa”), tai he voivat suhtautua terveydenhuoltoon varauksella aiempien kokemustensa vuoksi. Jotkut pelkäävät, mitä diagnoosi tarkoittaa heidän työnsä, perheensä tai yhteisönsä kannalta.
Kun otamme diagnoosin puheeksi, emme astu vain hoidon ja lääkkeiden maailmaan, vaan kohtaamme ihmisen tarpeineen ja tunteineen. Ihmisten voi olla vaikea puhua terveydestään – he saattavat pelätä tulevansa tuomituiksi, kokea häpeää tai murehtia, tekevätkö he huonoja valintoja. Jos potilaasta tuntuu tältä, hän voi asettua puolustuskannalle: hän saattaa esimerkiksi kieltää hoidon tarpeen, vähätellä koronan vakavuutta tai uskoa, ettei hoidosta ole hyötyä. Alempana tässä tekstissä näet suosituksia siitä, miten luot turvallisen tilan diagnoosin kertomiselle, korjaat väärää tietoa ja vähennät potilaan tarvetta puolustautua (vaihe 1).
Kun diagnoosi on kuultu, seuraava haaste on motivaatio. Pelkkä tieto sairastumisriskistä herättää harvoin motivaatiota toimia. Monen korkean riskin potilaan – varsinkin sellaisen, joka tuntee olonsa vain lievästi sairaaksi tai on täysin oireeton – voi olla vaikea ymmärtää, miksi kiireellinen hoito on välttämätöntä. Toiset epäilevät viruslääkkeiden tehoa tai pelkäävät sivuvaikutuksia. Jotkut eivät tunnista itseään riskiryhmäläisiksi, ja lääkkeisiin liittyvät kulttuuriset tai uskonnolliset vakaumukset voivat vaikeuttaa hoitopäätöksen tekemistä. Näihin huoliin voidaan kuitenkin usein vastata käyttämällä käyttäytymisen muutoksen menetelmiä (vaihe 2).
Vaikka potilas olisi täysin motivoitunut, hän voi kohdata esteitä hoidon alkaessa. Lääkkeiden ottaminen voi unohtua, ohjeet voivat hämmentää, tai arjen velvollisuudet perheessä ja työssä voivat viedä huomion. Myös pelkkä olon kohentuminen päivän tai parin jälkeen voi johtaa hoidon keskeyttämiseen liian aikaisin. Hoitoon sitoutumisessa ei ole kyse vain hoitomyönteisyydestä tai tahdonvoimasta – kyse on siitä, miten lääkitys sopii arjen rutiineihin. Tätä voidaan tukea tekemällä ennakoiva suunnitelma (vaihe 3).
Korkean riskin potilaiden tukeminen koronan diagnosoinnissa ja hoidossa on tehokkainta silloin, kun käyttäytymistiede yhdistetään kulttuuriseen hienotunteisuuteen. Seuraavien suositusten tulisi pohjautua molempiin.
Käytännön suosituksia
Vaihe 1: Luo turvallinen ja kunnioittava ilmapiiri diagnoosia kerrottaessa.
Nosta ensin esiin potilaan voimavarat tai arvot – tämä vähentää puolustuskannalle asettumista ja rakentaa luottamusta. Yksi tapa vähentää puolustusreaktioita on niin sanottu vahvistava lähdestymistapa (affirmation approach). Siinä potilasta rohkaistaan lyhyesti miettimään omia vahvuuksiaan ja hänelle tärkeitä rooleja elämässä – kuten sitä, että hän on merkityksellinen ihminen muille, vaikkapa välittävä kumppani, vanhempi tai kollega – sen sijaan, että keskityttäisiin vain tartunnan tuomaan takaiskuun. Tämä voi tukea itsetuntoa ja lisätä todennäköisyyttä sille, että potilas hyväksyy diagnoosin ja hoidon seuraavat vaiheet.
Jos keskustelussa nousee esiin väärää tietoa, korjaa se rauhallisesti käyttämällä ”tietosämpylää”: kerro ensin oikea tieto, mainitse myytti lyhyesti, selitä, miksi se ei pidä paikkaansa,, ja palaa lopuksi takaisin oikeaan tietoon. On tärkeää pitää selitykset selkeinä ja kultuurisesti sopivina, erityisesti sellaisten potilaiden kohdalla, joilla on heikko terveyslukutaito tai puutteellinen kielitaito.
Vaihe 2: Käytä selkeitä ja herätteleviä viestintäkeinoja motivaation tukena.
Motivoivan haastattelun menetelmät – avoimet kysymykset, heijastava kuuntelu ja vahvistaminen – auttavat potilasta löytämään omat syynsä hoidon aloittamiselle. Tämä on huomattavasti tehokkaampaa kuin pelkkä suostuttelu. Tarinat – esimerkiksi lyhyt kertomus toisen potilaan kokemuksesta – tai visuaaliset apuvälineet, kuten infograafit ja kuvitukset (esimerkiksi selkeä kaavio viruksen määrästä elimistössä lääkityksen kanssa ja ilman), voivat auttaa selittämään, miksi aikainen hoito on tärkeää. Ne voivat auttaa potilasta ymmärtämään konkreettisesti, kuinka suuri riski sairauden pahenemiseen liittyy.
Potilasta voi myös rohkaista punnitsemaan hoidon plussia ja miinuksia ottaen huomioon oman terveytensä lisäksi sen, miten toipuminen vaikuttaa hänen läheisiinsä (esimerkiksi pystyykö hän olemaan perheen tukena tai ylläpitämään läheisiä ihmissuhteita). Erityisesti iäkkäille ihmisille hoidon tuomat henkilökohtaisesti koskettavat ja nopeasti näkyvät hyödyt (kuten nopea toipuminen lapsenlapsen tapaamista varten) voivat olla paljon vakuuttavampia kuin pitkän aikavälin terveystavoitteet (esim. useiden eri sairauksien tuomien riskien välttäminen).
Vaihe 3: Tue lääkitykseen sitoutumista käytännön suunnittelun avulla
Laadi yhdessä potilaan kanssa konkreettinen toimintasuunnitelma: missä lääkkeitä säilytetään, mihin arjen rutiiniin lääkkeenotto yhdistetään ja mikä asia muistuttaa lääkkeen ottamisesta. Tämä tekee hoito-ohjeiden noudattamisesta helpompaa, eikä potilas ole pelkän muistinsa varassa. Toteuttamissuunnitelmat (eli ’jos–niin’-strategiat) (”Jos olen töissä, kun on lääkkeen ottamisen aika, niin minä…”) auttavat jatkamaan hoitoa silloinkin, kun rutiinit muuttuvat. Dosetit, hälytykset ja visuaaliset muistutukset tukevat myös säännöllistä lääkkeenottoa.
Voit myös auttaa potilasta ratkomaan ongelmia etukäteen miettimällä mahdollisia esteitä lääkkeen ottamiselle ja niihin sopivia ratkaisuja. Rohkaise potilasta pyytämään apua omalta tukiverkostoltaan, sillä läheiset usein auttavat mielellään.
Ennen kaikkea kulttuurisesti hienotunteinen hoito on tärkeää jokaisessa vaiheessa. Kysymällä potilaan uskomuksista, perherooleista tai asiointikielestä varmistetaan, että suunnitelma tuntuu kunnioittavalta ja toteutettavalta. Yhdistämällä luottamuksen rakentamisen, motivoivan tuen ja käytännön suunnittelun terveydenhuollon ammattilaiset voivat parantaa hoidon tuloksia ja vähentää terveyseroja niiden potilaiden kohdalla, jotka tarvitsevat apua kaikkein eniten.
Kääntänyt: Johanna Nurmi
