Kirjoittanut Irina Todorova, Health Psychology Research Center, Sofia, Bulgaria

Huolehtiminen ikääntyvistä ja kenties terveydeltään heikoista läheisistä voi olla pulmallinen ja hämmentävä kokemus – yhtä aikaa palkitseva ja turhauttava. Lääketiede edistää pitkää elinikää ja terveempiä elinvuosia ja voi joissain tapauksissa hidastaa ikääntymiseen liittyvää kognitiivisten kykyjen heikkenemistä. Iäkkäistä perheenjäsenistä huolehtimisen tavat sekä ikääntymisen, dementian ja hoivan merkitykset vaihtelevat eri kulttuureissa. Useimmat ikääntyvät kotonaan läheistensä ympäröiminä, mistä seuraa psykososiaalisia hyötyjä sekä ikääntyvälle että perheen muille sukupolville. Ikääntyvän, terveydeltään heikentyvän perheenjäsenen hoivaamiseen liittyy kuitenkin myös fyysisiä ponnistuksia, psykologista kuormitusta, surua jatkuvasta menetyksestä ja mahdollisesti taloudellisia vaikeuksia.

Narratiivinen terveyspsykologia pyrkii ymmärtämään ihmisten elettyjä kokemuksia ja arkisen ympäristön merkityksiä tarinankerronnan avulla. Se keskittyy erityisesti ymmärtämään terveyttä, sairautta ja niihin liittyviä identiteetin muutoksia. Narratiivien avulla ihminen voi jäsentää odottamattomia muutoksia elämänkaaressaan, luoda yhteyksiä menneen, nykyisyyden ja tulevan välillä ja tuoda jatkuvuutta muuttuneeseen identiteettiin ja ihmissuhteisiin. Liittämällä yksittäiset tapahtumat osaksi luontevasti etenevää tarinaa ihminen selittää tapahtunutta, sen merkitystä ja sitä, kuka hänestä nyt on tullut. Hoivaajatutkimuksemme on osoittanut, että tarinat auttavat hoivaajia jäsentämään sitä, kuinka heidän suhteensa hoivattavan läheisen kanssa on muuttunut ajassa. Narratiivisen terveyspsykologian mukaan näissä tarinoissa on useita tasoja, kuten henkilökohtainen, sosiaalinen ja kulttuurinen taso, joiden avulla voidaan ymmärtää esimerkiksi terveyden eriarvoisuutta. Potilaiden ja heidän hoivaajiensa tarinat on nostettu esiin myös lääketieteessä, esimerkiksi kliinisessä työssä ja koulutuksessa.

 

Hoivaajan tukeminen: Tutkijoita ja käytännön toimijoita on kiinnostanut, kuinka hoivaajia voidaan tukea. Tutkimusten mukaan monenlaiset lähestymistavat voivat olla hyödyllisiä:

• Koulutus – tiedotus ikääntymisestä ja dementiasta, sen vaiheista ja oireista;
• Sosiaalinen tuki – vertaistuki ryhmissä tai nettialustoilla, tuki perheeltä ja ystäviltä;
• Lepotauot – sosiaaliset verkostot tai järjestöt voivat tarjota lepotaukoja hoivatyöstä väsymyksen lievittämiseksi;
• Hoivaajien terveyttä edistävä käyttäytyminen, kuten liikunta, stressinhallinta ja aktiviteetit.

 

Erityisen tärkeää on myös tukea politiikkaa, joka tukee epävirallisia hoivaajia sekä heidän potilaitaan ja perheitään. Esimerkiksi Yhdysvaltojen Massachusettsin osavaltiossa saatiin aikaiseksi uusi Alzheimerin tautia ja dementiaa koskeva lainsäädäntö, joka syntyi perheiden ja terveydenhuollon ammattilaisten vaikutuksesta ja jota puolusti paikallinen Alzheimer-järjestö.

Lain tuella terveydenhuollon henkilöstöä koulutetaan dementian diagnosointiin ja dementiapotilaiden ja -perheiden tukemiseen, tarjotaan tarpeellista tietoa muistisairauksista ja varmistetaan riittävä akuuttihoito ja suoja hyväksikäytöltä.

 

Narratiiviset hoivakäytännöt: Narratiiviset käytännöt ovat yksilökeskeisiä, vuorovaikutteisia ja kietoutuneita kulttuurisiin ja rakenteellisiin hoivakonteksteihin. Hoivaajan narratiiviset käytännöt auttavat häntä itseään luomaan merkityksiä omassa tilanteessaan. Ne myös kehittävät “narratiivista kykyä” kuunnella ja eläytyä hoivattavan kertomuksiin ja kokemuksiin.

 

Eräs meta-analyysien johtopäätöksistä on se, että hoivaajan hyvinvointia tukevat interventiot ovat tehokkaimpia silloin, kun mukaan otetaan sekä hoivaajat että potilaat. Kotihoidossa ja hoivakodeissa on toteutettu useita tarinankerronnan hankkeita (mm. “elämäntarinatyöskentely” ja “muistotyöskentely”). Näistä useimmat keskittyvät vanhuksiin, mutta jotkut on järjestetty siten, että perhe ja epäviralliset hoivaajat työstävät tarinankerrontaa yhdessä.

 

Hoivaaminen voi olla kuluttavaa epävirallisille hoitajille; väsymys ja suru punoutuvat yhteen tarinoissa, joiden kautta hoivaamista eletään. Tarinat kuitenkin syventävät suhteita läheisten välillä. Kun hoivaajia autetaan ottamaan tarinansa omakseen, heitä voidaan samalla tukea löytämään uudenlaista merkitystä ja tarkoitusta elämäänsä.

 

Ehdotamme seuraavia keinoja narratiivisten käytäntöjen toteuttamiseen. Näitä voivat hyödyntää terveydenhuollon toimijat sekä hoivaajat itse päivittäisessä hoivatyössään.

 

Suosituksia käytäntöön

• Rohkaise (epävirallisia) hoivaajia jakamaan tarinansa hoivaamisesta ja muuttuvasta suhteestaan läheisensä kanssa. Kysy avoimia kysymyksiä (“kertoisitko siitä ajasta, kun…”), kuuntele empaattisesti, ja rohkaise hoivaajia puhumaan ystävilleen tai liittymään vertaistukiryhmään, jossa jaetaan tarinoita.
• Rohkaise hoivaajia kirjoittamaan päiväkirjaa ja lukemaan ja pohtimaan kirjallisuutta ja runoutta. Tarinoiden pohtiminen auttaa hoivaajia jäsentämään, mitä heidän elämässään tapahtuu, ja tästä voi olla monenlaisia terveyshyötyjä.
• Muista, että hoivaajien tarinat kertovat ihmissuhteista, ja kehota hoivaajia ja hoivattavia puhumaan yhteisestä menneisyydestä ja nykyisyydestä yhdessä ajan kanssa. Anna hoivaajille esimerkkejä, kuinka herättää muistoja hoivattavasta ja liittää muistoja toisiinsa (katselemalla vanhoja valokuvia tai esineitä, joihin liittyy yhteisiä muistoja, tai tekemällä muistolaatikoita ja kollaaseja).
• Näiden tarinankerronnan käytäntöjen soveltaminen vaatii aikaa eikä välttämättä tunnu luontevalta kaikista hoivaajista. Niistä tulee siis keskustella sensitiivisesti ja tunnustellen. Koska tarinat saattavat herättää monenlaisia tunteita, tarinankerronnan käytäntöjä voi hyödyntää myös lyhyissä tapaamisissa.

 

[Suomennos: Marleena Vornanen]